Isättömyyspäivä

Tänään tällaiset kuin minä, joilla ei ole ollut mitään kontaktia isäänsä, voimme viettää vaikka isättömyyspäivää. Iloita siitä, että isättömyydestä huolimatta olemme selvietyneet ihan hyvin. Miettiä mikä on isän rooli ja voiko isää mitenkään korvata? Luulen, että samat asiat voi saada muualtakin. Tai ehkä kaikkea ei voi saada, mutta niitäkin asioita voi kuvitella, voi eläytyä. Niitä on täytynyt surrakin. Ehkä jos minulla olisi ollut isä, olisin nopeammin päässyt joissain asioissa eteenpäin. Mutta tietenkin isä olisi voinut olla myös huono isä, sellainen, joka jostain syystä pyrkii lannistamaan, murskaamaan, säikyttämään tai sellainen joka syyllistää, asettaa liian korkeita odotuksia, jolle ei mikään koskaan riitä. Tai jotenkin muuten epäkelpo isä. Huonon isän puuttumisesta voi olla iloinen.

Vaikka oma isäni tulee minulle nykyään edes harvoin mieleen, silti tällaisina päivinä kun ajattelen häntä, saatan joskus edelleen olla vihainen. Se, että hän on minut hylännyt, ei ole niin loukkaavaa, enää, ennen mainituista syistä. Sen jättämät haavat ovat parantuneet. Mutta se, miten hän on käyttäytynyt sen jälkeen, salannut olemassaoloni omilta lapsiltaankin kolmekymmentä vuotta, pistää vieläkin vihaksi. Siskopuoleni välttelevistä vastauksista päätellen setäni, tätini ja serkkuni eivät ilmeisesti vieläkään tiedä minusta. Isoäitini kuoli nähtävästi tietämättä olemassaolostani. Isäni on tehnyt minusta häpeätahran, joka ei saa näkyä, jonka voi vaieta olemattomiin. Ikään kuin minä olisin häpeällinen, eivätkä hänen tekonsa.

Minäkin häpeän häntä ja jos tuntisin hänet, uskon, että häpeäisin vielä enemmän.

Monenlaista tassuttajaa

Tänään oli töissä taas kokous. Milloin seinälle heijastettu tietokoneen näyttö ei pitänyt mielenkiintoani yllä, katseeni vaelteli kahvimukistani kanssaistuskelijoiden jalkoihin. Yhdellä työtoverilla oli oranssit crocs-kopiot, toisella reinot ja kolmannella sirot mustat nahkasaappaat. Kesällä muistan nähneeni yhdellä työtoverilla paljaat jalat. Jos kokoukset pysyvät yhtä tylsinä, jatkan tutkimuksia…

Murtovarkaita

Lehtitietojen mukaan tällä seudulla on käynyt viime aikoina useamman kerran murtovarkaita. Jossain tapauksessa he ovat kiivenneet sisään parvekkeen kautta. Niin olisi helppoa tulla myös tänne, asunhan ensimmäisessä kerroksessa. Murtovarkaat joutuisivat kyllä pettymään raskaasti, täällä ei ole muuta rahallisesti arvokasta kuin muutama hopealusikka ja muutama vanhan mallinen tietotekninen laite. Ehkä varkaat kompastuisivatkin jo parvekkeen ovella täysinäisiin omenasäkkeihin…

Mielessäni alkoi soida ranskalaisen Georges Brassensin ” Stances à Un Cambrioleur” (=Säkeistöjä murtovarkaalle). Brassensin lyriikat ovat hykerryttävän piikikkäitä ja kääntelevät asioita päälaelleen.  Kuten muun muasssa Jacques Brel, hänkin pilkkaa ihan ketä ja mitä vaan, itseäänkin.  Olen käynytkin ohikulkumatkalla Brassensin syntymäkaupungissa, Sètessä, jonka huomattavin piirre, ainakin ohikulkijan silmään, oli juuri Georges Brassensin läsnäolo katujen, torien ja vaikka minkä nimissä, postikorttien aiheena ja niin edelleen.

Tein vapaamuotoisen suomennoksen mainitusta biisistä:

 

Georges Brassens:

Säkeistöjä murtovarkaalle (Stances à Un Cambrioleur)

 

Murtomiesten prinssi, tiirikoinnin ruhtinas,

Sinä, joka hyvällä maulla valitsit taloni,

Kun olin kauppaamassa iloisia viisujani,

Sinun kunniaksesi olen säveltänyt tämän laulun.

 

Arvostan syvästi kaunista elettäsi,

että suljit oven takanasi lähtiessäsi,

niin etteivät kulkurit pääsisi viemään loppuja.

Hyvätapaisia rosvoja näkee harvoin nykyään.

 

Et putsannut minulta kuin sen minkä tarvitsit,

hyläten halveksien kamalan muotokuvan,

jonka olen saanut syntymäpäivälahjaksi,

sinusta tulisi loistava taidekriitikko, veliseni!

 

Kunnioitit urheaa työläistä,

osoitit jälleen tahrattomuutesi,

kun et vienyt minulta kitaraani;

käsityöläisten pyhää solidaarisuutta!

 

Kaikista näistä syistä annan anteeksi;

ilman taka-ajatuksia, kypsän harkinnan jälkeen

lahjoitan sinulle sen minkä minulta veit,

parempiin käsiin ei omaisuuteni voisi joutua.

 

Ellen minä, joka tässä laulelen,

olisi sattunut tulemaan suosituksi,

olisin voinut eksyä kaidalta tieltä,

ja olla nyt rikostoverisi, kenties.

 

Kun myyt saalistasi, varo tinkimistä,

anna varastetun tavaran kauppiaiden

maksaa kalliisti; sananlaskukin sanoo,

että he ovat rosvojakin pahempia.

 

Vaikka en soittanutkaan poliiseille,

älä silti palaa vierailulle,

rikoksen uusiminen haihduttaisi viehätyksen,

jätä minulle hyvä muisto itsestäsi.

 

Murtovaras, ystäväni, olkoon omaisuuteni hyödyksi,

Merkurius suojelkoon sinua vankilalta.

Äläkä liikoja kadu, olemme tasoissa,

annoithan minulle aiheen tähän lauluun.

 

Jälkikirjoitus: jos rosvous on suosikkitaiteesi,

ehdoton kutsumuksesi, ainoa lahjakkuutesi,

hanki ökytalo ja ala liikemieheksi,

niin poliisit tulevat kanta-asiakkaina luoksesi.

 

 

 

Aurinkoista sunnuntaita kaikille, murtovarkaillekin ;=)

 

 

 

 

 

 

 

Matka menneeseen Suomeen

Syksyinen olo: iltaisin busseissa valot ja ikkunat heijastuvat toinen toisistaan mustaa taustaa vasten loputtomasti, kuin päällekkäin näytetyt liikkuvat diakuvat; minä olen milloin täpinöissäni täynnä energiaa,  milloin hiljainen piste jonka jokainen ele ja teko tapahtuu vähimmällä mahdollisella vaivalla. Ja välillä vatsakipuinen, välillä pääkipuinen.

Kävin kirjastossa ja nappasin teemapöydältä yhden väkivaltaa käsittelevistä kirjoista, Matti Peltosen “Lukkari Saxbergin rikos ja herännäispappilan etiikka”. Kirja on mielenkiintoinen. Matti Peltonen on sosiaalihistorian professori ja kirja on mikrohistoriallinen tutkimus. 1800-luvulla Keuruulla eli varsin brutaali lukkari, ja toisaalta siellä vaikutti myös sivistynyt ja monin tavoin humaani Bergrothin pappisklaani. Vaikka eri yhteiskuntaluokat elivätkin varsin erillään toisistaan, ne kuitenkin myös olivat tekemissä keskenään ja havainnoivat toisiaan. Vähemmän kiinnostavaa mielestäni oli herännäisyyden sisäisten suhteiden kuvaus, mutta siitä huolimatta kirja oli melko kevytlukuinen ja kansantajuinen. 1800-luvun keskisuomalainen yhteiskunta avautuu silmien eteen monikerroksisena.

Kahdet kasvot

on jo aiemmin kehumallani sarjakuvataiteilijalla, Tony Millionairella.  Luin toisen hänen sarjakuvakirjansa, Maakies with the Wrinkled Knees. Maakies-sarja tuntuu olevan kuin Sock Monkey -sarjan peilikuva: siinä seikkailevat samantapaiset hahmot, mutta Mr. Crowsta on tullut Drinky Crow. Maakies on piirretty paksummalla viivalla ja aihepiirinä ovat viina, eritteet ja seksi, erittäin underground-tyylisesti käsiteltynä.  Kohteliaasti puhuvat Sock Monkey-hahmot taas kokivat hienostuneissa ympäristöissä yleviä seikkailuja. Yhteistä molemmille sarjoille on, että tarinat päättyvät usein johonkin yllättävään katastrofiin.

 

Sock Monkey’sta

Maakiesista.

Sanomattakin taitaa olla selvää, että pidän enemmän Sock Monkey’sta. Sillä on vain enemmän sanottavaa ja lukemisesta jää parempi mieli.

Kiinnostavaa kuitenkin taiteilijan kaksitahoisuus. Ehkä näin hän pääsee toteuttamaan kaikkia puolia itsestään. Onhan toki muitakin taiteilijoita ollut, joilla on ollut selkeästi kaksi tyylitasoa, esim. Mika Waltari suurromaaneineen ja dekkareineen. Tai ehkä hän näin pystyy saavuttamaan mahdollisimman laajan yleisön?

Go, Sock Monkey!